Tätä blogia kirjoitan minä, Nina Virolainen. Ihan vaan tavallinen, tavis - tavallaan.
Olen kuitenkin elämän varrella huomannut että näkökulmani saattaakin sitten olla vähän keskivertonäkökulmasta poikkeava. Katselen maailmaa entisen koulukiusatun, entisen lähes kuusi vuotta kiusaamisen nöyrryttämänä valikoivasta puhumattomuudesta ikävuosina 13-18 kärsineen, sen jälkeen pitkän ja yksinäisen itsensä paikkailun ajanjakson eläneen silmin. Sellainen vaikuttaa näköalaan. En hyväksy väkivaltaa missään muodossaan, en hyväksy myöskään toisten huonoa kohtelua missään muodossa. Epäreiluus ja -rehellisyys nostattaa kiukkua.
Eräällä kurssilla opettaja kehotti kaikkia osallistujia listaamaan 10 elämässään tärkeinpänä pitämäänsä asiaa. En hoksannut ajoissa että siinä tarkoitettiin vain perhettä, ystäviä, kotia, terveyttä, työtä, ym. ihan arkisia asioita. Omalla listallani komeilivat ainakin mahdollisuus itseilmaisuun ja taiteen tekeminen, saattoipa siellä olla myös henkinen kehitys... En tiennyt että oman listan joutuukin esittämään ääneen kaikille. Koska elämästäni puuttuivat melkein kaikki ne muille tärkeimmät kohdat, olin lähestynyt tehtävää eri näkökulmasta. Perkasin sieltä sitten mainittaviksi vain muutamia ”vaarattomimpia”. Olin jollakin tapaa eri aaltopituudella muiden kanssa, kuten useasti elämässäni.
Työurani on siis alussa mainituista syistä ollut rikkonainen ja katkonaisen epämääräinen. Koulutuksia löytyy kasapäin, mutta niille aloille en juurikaan ole työllistynyt. Olen jossain määrin ”taiteiljaluonne”, eli sellainen jolla ei ole papua käsivarsissa ja joka väsyy fyysisistä ponnistuksista aina uupumukseen saakka. Joka melkein humaltuu luonnon kauneuden ja erilaisten elämänmuotojen ihmeellisyyden katselusta. Liian kiltti, liian tunnollinen, liian rehellinen, mutta useimmiten uudesta innostuva ja itsensä täysillä likoon laittava.
En ole katkera. Kiusaajille olen antanut anteeksi ja kun ei jää haikailemaan menneitä ja junnaamaan paikalleen, niin menetetyt mahdollisuudet avaavat ehkä vielä nyt 50-vuotiaanakin uusia mahdollisuuksia. Ehkä. - Jospa.
Vuosikymmenien ajan suurimpana unelmana on ollut kirjailijaksi tuleminen. Nähdä oma nimensä kirjakauppojen hyllyillä. Nyt kun tekstiä on viimeinkin alkanut tulla, eikä tässä muutakaan ole näköpiirissä, tartun siihen mikä eniten vetää puoleensa, eli alan kirjoittaa. Teksteissäni yritän välttää luonteelleni ominaista ja valitettavaakin piirrettä: liiallista kärjistämistä. Tosin romaaniteksteissä siitä tavasta voi olla joskus ja jossain asioissa hyötyäkin.
Tämä blogi on siis osa työnhakua, kun tähtään kirjailijaksi, kirjoittajaksi ja kolumnistiksi.
Blogin tunnuskuvassa on nättejä kiviä ja linnunsulkia. Varsinkin lapsena olin varsinainen kivitasku, mutta myös lintujen sulat ovat lumonneet. Nämä joskus takavuosina maasta löytämäni sulat ovat lahja lokilta ja harakalta.
Linnunsulka symboloi kynää, kirjoittamista. Itselleni harakan sulka symboloi viime vuonna taakse jäänyttä tanssiharrastusta, josta en olisi luopunut jos ei olisi ollut pakko. Lokin sulka kuitenkin on minulle enemmän juuri sulkakynä, joka symboloi vapaana meren yllä kaartelevia ajatuksia.
Tervetuloa mukaan ajatusten matkalle.
